Meidän äidin pikkarit

En ole koskaan ollut kassalla töissä, en ole myynyt mitään, myyjän kohokohtana olen ollut koulun kioskissa vuorollani myymässä karkkia suu täynnä karkkia ja antanut kavereille alennusta.


Walmartin itsepalvelukassa siis viehättää minua enemmän kuin mikään. Saan piipata viivakoodilla omat ostokset ja punnita hedelmät niissä tarroilla kiinni olevien tarrojen mukaan ja jos viivakoodi on vahingoittunut, saan itse näpytellä koodin suoraan koneelle.

Ostan jäätelöä ja maitoa ja marjoja ja uudet rintaliivit ja koska pikkuhousut ovat superalennuksessa ja ne ovat kuitenkin ihan kivoja, kauniita pikkuhousuja ja tyttö tarvitsee aina pikkuhousuja, niin ostan niitä ja ajattelen, että ostan vielä meidän äidillekin pikkuhousuja ja ehkä siskollekin, koska olemme kaikki järjen naisia ja kaikki me tarvitsemme pikkuhousuja. Piippailen kaikki onneni kukkuloilla viivakoodinlukijasta, mutta yhdet, sellaiset hirvittävän isot meidän äidille - niissä ei ole viivakoodia. Ja venyttelen niitä ja myllään saumat ja ravistelen pikkuhousuja, mutta niissä on vain hintalappu, muttei viivakoodia. Takanani seisoo jonossa mies, joka tuijottaa pikkuhousuja kauhistuneena. Pyydän apua itsepalvelukassan valvojalta, mutta hän on juuri puhelimessa.

Jätän isot pikkuhousut tuskaisena ostoskoriin ja kipitän nopeasti ulos kaupasta.