Ei se jetlag ole sittenkään vielä ohi. Nukuin ihmeellisissä pätkissä, aamuyöstä olin pirteä kuin mikä, nyhräsin ranteita auki jossain vaiheessa, ja aamulla olin zombie. Kuulin, kun yöllä alkoi sataa, ja nyt aamulla pilvet tai sumu ja sade ovat niin alhaalla, että täältä 20. kerroksesta näkyy vain valkoista. Kuuluu taksien tööttäykset sitäkin paremmin. Taksit tööttäävät aina, jos ne lähestyvät risteystä, tai aina, jos ne joutuvat pysähtymään. Se on sellaista melua, joka ei taukoa koskaan. Ehkä hetkeksi aamuyöllä.
HBO ja sänky olivat siis parhaat ystäväni viime yönä.
Aamulla nappasin ovelle tuodun Shanghai Dailyn, jossa on kyllä paljon luettavaa, aion lukea sen vielä paremmin läpi tänään. Aamupalalla olisi saanut minkälaista munakasta tahansa, sushia, erilaisia leivoksia ja vaaleita leipiä - mikään noista ei vaan mene aamulla minulta alas. Söin pekonia, pannukakkuja vaahterasiirapilla, marjoja, hedelmiä ja jugurttia. Menin syömään aamupalani "rahvaan sekaan", hieman alemman kerroksen businessaamiaiselle lappoi sen verran virallisen näköistä setää, että ajattelin aamukahvien menevän väärään kurkkuun jos tupsahdan sinne pörröisen, märän tukkani kanssa farkuissa.
Päivän suunnitelmiin kuuluu töitä, hengittämistä ja sydämen lyöntejä. Sadepäivinä ei tarvitse tuntea edes huonoa omaatuntoa siitä, ettei olisi kulturelli matkailija. Mutta sitä ennen taidan vaihtaa kerrosta hieman alemmaksi ja tsekata ulos tästä kalleudesta.
tiistai 21. kesäkuuta 2011
Nothing new under the clouds
maanantai 20. kesäkuuta 2011
Kymmeniä pieniä shanghailaistyttöjä
Olen ollut lauantaiaamusta Shanghaissa, ja jet lag melkein helpottaa. Viime päivinä olen keskittynyt lähinnä lepäilyyn, kävelyyn ja syömiseen. Kaksi päivää satoi niin kovasti, ettei juurikaan viitsinyt olla ulkona, joka olikin ihan mukava excuse. Tänä yönä olen Radisson Blu-hotellissa ja maksan yöstä 280 euroa, joka on varmaan kyllä kallein hotelli mistä olen itse maksanut koskaan. Ja takana on kuitenkin muutama yö 35 euron hintaisessa hotellissa. Itse asiassa taidan jäädä tänne, koska viihdyn - ja aulatilojen atmosfääri on inspiroiva. Mitä sillä 280 eurolla saa? Huoneen 20. kerroksessa Business Classissa, josta on upea näkymä kieltämättä. Kylpyhuoneen seinät ovat lasia, ja jos olisin lihava, rasvainen äijä, voisin katsella kahta, nuorta parikymppistä neitokaista saippuoimassa toisiaan kylpyammeessa ja maata itse muna kädessä äksänä sängyllä. (Tosin näin ohimennen eräästä huoneesta, että siellä oli kylpyamme suuren ikkunan edessä.) Paremmat telkkarit, enemmän kanavia, makeat sisustukset ja pelit ja rensselit. Saan käyttää business centreä ilmaiseksi, saisin pitää siellä kahden tunnin ilmaisen kokouksen (ehkä me, myself and I pidetäänkin), aamiaistakin saisi syödä poissa rahvaan keskuudesta. Saisin silityttää ilmaiseksi kahdet likaiset pikkarini... vai ootas... antaisinko sittenkin ruttuisen, hikisen kauluspaidan silitettäväksi... ?
Olen syönyt. En mitään paikallista vielä, ihan kansainvälistä keittiötä. Kreikkalaista, italialaista ja amerikkalaista.
Tänä aamuna oli krapula. Missasin pari aamun deadlineä, muttei voinut mitään - väsäsin sitten sydänkohtauksen partaalla jotakin valmiiksi iltapäivään. Edellisenä iltana menin paikalliseen juottolaan syömään pub grubia, ja sainkin pian kaksi venäläistä ihailijaa, joista toinen sattui olemaan kollega. Toinen ei tohtinut tulla sanomaan sanaakaan minulle, mutta tilasi juomaa nenän eteen mitä ehti. Toinen venäläinen, kääntäjä siis, haukkui kiinan taitoni syvälle, äännän kuulemma ässätkin ihan väärin. Opetin hänelle lauseen "lisää viinaa, silmät liikkuu vielä". Pettämätön suomalaispongariuteni pongasi pari suomalaistakin businessmiestä, ja hotellin baarissa vaihdoin vielä muutaman sanan maanis-depressiviisen luxemburgilaisen ravintoloitsijan kanssa. Vituttaa silti. Parempi pysyä kolossa. Vituttaa puhua kellekään miehelle siksi, että he ovat heti silmät ja korvat täynnä sitä "niin kauniit silmät ja poskipäät ja olet niin upea"-paskaa. "Et kyllä yhtään näytä 36-vuotiaalle." Mulle käy se pinnallinen small talk mielummin, työstä ja säästä ja Shanghaista, mutta en jaksa sitä hakkailua, vaikka sanon suoraan, että ihan totta, ei haittaa, vaikka jutellaan, mutta mua ei - vaan - muuten - kiinnosta - joten .... Mmm.
Mmmm... jotain sekalaista?
Vaatekaupassa, jonne menin, oli ehkä noin 30 myyjäää samankokoisessa kaupassa kuin missä Suomessa on ehkä yksi. Katsoin vähän kaikkea, mutten koskenut mihinkään... Paitsi hieman pois lähtiessä erehdyin katsomaan polvipituisia farkkuja.... sen jälkeen se olikin menoa. En koskaan sovita mitään. Nyt sovitin, sateen kastelemana ja hikisenä valehtelematta 10 eri polvihousut! Ja pikkuinen kiinalainen tyttö tunki samaan koppiin kanssani, säksätti kiinaansa, en ymmärtänyt sanaakaan, räpläsi housunkaulustani, meneekö kiinni (joo, muistinko kertoa, että kauniiden silmien lisäksi olen lihava)... Lisäksi hän yritti tuputtaa minulle jotain goottityylisiä t-paitoja sovitettavaksi samaan aikaan, ja mä hoin "not my style, not my style". Lopulta päädyin kaksiin housuihin. Kassalla huomasin, että käteinen ei riitä ja olin luottokortin jättänyt hotellin sängylle, kun olin tilaillut jotakin netistä. Eurojahan mulla sattui lompakossa kuitenkin olemaan, ja eurojen muuntamiseen yuaneiksi tarvitaan muuten sitten se 10 kiinalaista. Siellä 10 kiinalaista nakotti kassan takana ihmettelemässä euroja ja naureskeli mun isoille housuille.
Shanghaissa on samanlaisia tyttöbaareja kuin Thaimaassa, ja mitä enemmän mä katson sitä touhua, niin sitä enemmän se mua oksettaa. Sitä vähemmän mä sitä hyväksyn. (Enkä tosiaan ole edes mikään feministi.) Länsimaiset miehet istuvat baarin pöytään, ja siinä on sitten taas se 10 toinen toistaan söpömpää kiinalaistyttöä kiehnäämässä itseään miestä vasten. Ymmärrän kyllä, että onhan se toki ihan varmasti paljon ihanampaa, että on palvottuna niin monien naisten keskellä, kuin sitten että vaihtarina olisi 180-senttinen reilusti päälle 70-kiloinen kiukkuinen maatiaissuomalainen kotona nalkuttamassa ja "haastamassa älyllisesti".
Kiinastahan on blokattu Facebookit, Bloggerit, Twitterit, Wikipedia - aika monia sivustoja. Niille kuitenkin pääsee (hahaa - kun ei voi ilman elää) VPN-yhteyden avustamana, mutta nekään eivät kuulemma aina pelitä. Netissä on ilmainen VPN-systeemi, mitä käytän nyt itse jo kolmatta kertaa onnistuneesti, nimeltään Hotspot Shield. (Ja se pitää ladata selaimen "päälle" tavallaan ennen Kiinan tuloa.) Hotspot vain ärsyttävästi hidastaa selaamista, ja näyttöruudun yläreunassa juoksee koko ajan äänellinen mainos, joita ei saa pois. Maksullinen versio ja hieman parempi palvelu on Securitales, ilmeisen hyvä, joka maksaa 16 dollaria kuussa, ja on ilmeisesti tosi toimiva. Sen ilmaista kokeiluversiota voi käyttää 15 minuuttia, eli pienellä kikkailulla periaatteessa pystyt tsekkaamaan "kielletyt sivut" 15 minuutin pätkissä.
Kello on jo miljoona eli yksi yöllä. Käyn nukkumaan päänsäryn rippeet pois kylpyhuoneen ja Shanghain valoissa ja televisio seuranani. Pyydän anteeksi korjaamattomia typoja ja huonoa sävyä, mutta ehkä tämä on sitten autenttisempaa.
perjantai 17. kesäkuuta 2011
Aerofloppi
Suuressa kansainvälisyydessäni olen niinkin rajoittunut, että itäinen naapurimme on minulle täysin tuntematon, en ole jalallanikaan astunut kyseiseen maahan, ja ne osat Venäjää – mitä ne sitten ovatkaan – mitkä minua kiinnostaisivat, olisivat niitä jylhiä vuoristomaisemia, joista joskus näkee elokuvissa. En ymmärrä venäläistä kulttuuria, en halua ymmärtää, enkä osaa sanaakaan venäjää. Pidänkö venäläisistä? En tiedä. En? Tietenkin minua yleensä aina luullaan venäläiseksi ulkomailla ja joskus myös Suomessa, vaikken sellaiselta näytä omasta mielestäni. Itse tunnistan melko helposti venäläiset ulkonäöstä ja vaatteista. Mutta voihan olla, että kun saan oman Venäjän pään auki, niin loppua ei näy. Siihen asti tyydyn olemaan äärimmäisen ennakkoluuloinen kaikkea venäläistä kohtaan.
Venäjäkokemukseni liittyy Aeroflottiin kahtena lentona Moskovan Domodedovon lentokentän kautta, joka ainakin minun terminaalini osalta oli oikein siisti, moderni, näppärä ja ostosmahdollisuus-ja ravintolavalikoima oli mielestäni ihan hyvä. Kentällä oli ainakin kaksi ilmaista langatonta nettiyhteyttä. Olen joskus aiemminkin saanut ehdotuksina netistä varattaessani lennon Aeroflotilla, mutta jostain syystä olen sitä kavahtanut.
Ilmeisesti kone ei ainakaan pudonnut, koska olen tässä kirjoittamassa tätä? Aeroflot - emme putoa tälläkään lennolla.
Onhan minulla muitakin lentoyhtiöinhokkeja, kuten American Airlines Atlantin ylityksillä (ja no, okei, myös sisäisillä lennoilla), yleisesti Finnair (ei voi mitään, se on se palvelu...) kun taas suosikkejani ovat Southwest Airlines ja Virgin Atlantic. Ihan kalleimmista, hienoimmista lentoyhtiöistä minulla ei vielä ole kokemusta, kun pyrin kuitenkin matkustamaan mahdollisimman halvalla.
Ainahan se lentomatkustaminen on sitä samaa helvettiä, kun ei ole varaa matkustaa ensimmäisessä luokassa. Aeroflottiin astuessani kaikki lentoemännät poseerasivat punaisissa keinokuitupuvuissaan kuin suoraan muotilehden sivuilta repäistynyinä, mutta tämä poseeraus ei oikein vakuuttanut – uskottavuus karisi siihen paikkaan. Istumatilaa oli mielestäni hieman enemmän kuin normaalisti, koska istuessani polvet eivät ottaneet kiinni etuistuimeen. Leffavalikoima oli kohtalainen pitkälle lennolle. En tiedä, milloin kone oli viimeksi siivottu – edellisten matkustajien pikkuroskia oli runsaasti ainakin minun penkkieni edessä ja ikkunassa oli räkää. Viltti ei ollut sellainen ”pussissa” oleva, vaan sitä oli taatusti käyttänyt ties kuinka moni ennestään ja tyyny haisi tupakalle, vaikka sen ei kai pitäisi olla mahdollistakaan. Lentoemännät keskittyivät näyttämään pääasiallisesti hyvältä, kaikilla heillä oli suurta kultaista kultakorvarengasta, rusettia tukassa, blondattua hiusta, ja meikkiä naamassa niin, että varmasti niskoihin sattui. Kaikke tekeminen oli hirvittävän vaikeaa - vauvan korien laittamiseen ja peiton taitteluun meni monta minuuttia, kun sen peitonhan voi tosiaan origamitaitella monella eri tavalla, eikä mikään niistä ollut hyvä. Pikkuisella Irinalla ei korkokengistään huolimatta ollut mitään mahdollisuutta edes yrittää yltää laittamaan ylälokeroita kiinni. (Niin, en tiedä, onko se pahempi turvallisuustekijä, vaiko eräs Nancy Unitedin lennolla, jonka takapuoli oli niin leveä, että se otti kiinni molemmilla puolilla oleviin penkkeihin kiinni hänen kävellessään pitkin käytävää.) Sekä kuulutukset että otatko juomista – kyselyt olivat niin epäselvää englantia, että arvailuksi meni. Hymyä eikä katsekontaktia irronnut juuri keltään, ja minullekin ruokaa eteen lapannut Yana melkein kaatoi vedet syliini kun ei edes katsonut, minne mukiaan ojentaa.
Ruoka sitten. Ruuan hyvä puoli Aeroflotissa oli se, että se sopi täydellisesti koneen imagoon – siis samaa linjaa, joten odotukset eivät olleet korkealla. Lentokoneruokahan on nyt mitä on, mutta mielestäni suurin osa silti syötävää. Otin kana- ja kalavaihtoehdosta kalaa, mutta kala taisi olla pilalla, koska se maistui mudalle. Salaatti oli nuhjaantunutta ja siihen oli sekoitettu jotain epämääräistä tytinää, jonka veikkaan olevan jotakin lihahyytelöä. Syömättä jäi. Siinähän se sitten olikin, valkoinen muoviin pakattu muovinmakuinen sämpylä. Aamupala koneessa oli ihan samaa ruokaa! Siis sama lämmin ruoka kuin päivällinen, mutta tällä kertaa vaihtoehtoina oli myös sianlihaa! Kokeilin kanaa, jossa oli hiuksia. Siis kaksi pitkää hiusta. Mmmm, nam! Salaatti näytti siltä, että varmaan tulee maha kipeäksi.
Matkustanko uudelleen Aeroflotilla? Jos lento on tosi halpa, mutta otan kyllä omat eväät mukaan. Ja sen verran pisteenkerääjää minussa on, ja mielestäni Aeroflot ei kuulu mihinkään suurempaan kanta-asiakasohjelmaan, joten pitää harkita.
PS. Vaihtolentoon Venäjällä ei tarvita viisumia - esimerkiksi juuri mennessä Kiinaan. Joku valkoinen maahantulolappu meille jaettiin koneessa (en voinu jummartaa), täytin se, ja annoin transit-passintarkastuksessa, mutta kukaan ei sitä katsonut, ottanut eikä kyllä katsonut passiakaan.
sunnuntai 12. kesäkuuta 2011
Mikkeli voi lähteä tytöstä ja tyttö Mikkelistä
Tekniikka tai lähinnä tekniikan pettäminen (kastunut tietokone kuoli lopullisesti) johdattivat minut vanhaan kotikaupunkiini Mikkeliin hakemaan tänne joutunutta toista läppäriäni. Samalla joudun sitten koiravahdiksi viikonloppuun asti. Tämä aamu alkoikin uljaasti pesemällä harjalla koiran takapuolta. (Meille ei tule koiraa koskaan.)
Olen vältellyt Mikkeliä viime vuosina parhaani mukaan ja onnistunut siinä kohtalaisesti lukuunottamatta pakollisia sukulointeja ja työhön liittyviä pikavisiittejä. En ole juuri myöskään seuraillut Mikkelin mänöä sen enempää - tosin olin tietoinen siitä, että tori oli auki ja sen alle rakennettiin toriparkkia.
Äitini pakottamana jouduin turisteilemaan hetken Mikkelin keskustassa. Toriparkki oli jo valmistunut, ja se oli moderni ja hieno, joskin paljon pienempi kuin mitä kuvittelin. Paikoitustilaa oli kahdessa kerroksessa. Toriparkista meni käytävä kauppakeskus Akseliin, jossa olin käynyt aiemmin toissajouluna. Toria päällystettiin jo kovaa vauhtia (no, se olisi ollut valmis jo aikoja sitten jos työntekijät olisivat vähemmän länsimaisia) ja torin reuna, josta puuttui se vanha tuttu kivinen aita, oli laajasti laatoitettu jalankulkualue, jossa oli jos jonkinlaista terassia. En edes kävellyt tuota jalankulkualuetta läpi päästä päähän, ihan vain vanhan Sokoksen ja Säästöpankin edustan.
Kävimme lounaalla Gastropub Einossa, joka oli entisen käsityöliikkeen tilalla torin reunalla- oli siinä joskus jokin naistenvaateliikekin pitkän aikaa. Menu oli kohtalainen, suomalaista perusruokaa niin kuin voi olla, söin puolet muikkusetistä, jossa oli savustettuja kylmiä muikkuja ja lämpimiä paistettua muikkuja sekä 2 majoneesidippiä. Hyvää ja täyttävää! (Tuosta linkistä kannattaa käydä lukemassa enemmän kyseisestä paikasta, itse en tiennyt mitään etukäteen.) Palvelu hyvin tuttavallista, mutta mitäpä sitä Savossa muuten odottaisikaan. Loistava sijainti töllätä ohikulkijoita. Tosin vastaavia tölläyspaikkoja oli ihan lähistöllä, Amarilloa ja Rossoa (entisen kirjakaupan kohdalla) ja ties mitä, mistä vain kuulin, mutten omin silmin nähnyt. Niin ja Stoppari Säästöpankin talon kulman takana saa takaisin vanhan nimensä ja toimintonsa - se on hyvä! (Kun ne erehtyivät siitä Amarillon tekemään jossain vaiheessa...)
En tosiaan ole yhtään perillä siitä, mitä kaikkea Mikkelin keskustassa on ja mitä sinne tulee, ja minne torin reunalla olleet liikkeet ovat siirtyneet, enkä nyt ala sen enempää googletella. Sokos ei ollut omalla paikallaan - se oli jossakin? Sokoksen kohdalle tullee Stella-niminen ostoskeskus (mistä nää ihmenimet tulee, eihän tuota Stellaa osaa edes sanoa...)
Ajattelen niin, että mitään todellista kilpailua noiden monien ravintoloiden välillä ei ole, koska nuokin kolme mainitsemaani kuuluvat S-ryhmän ravintoloihin. Tuollainen ravintola/terassi-keskittymä näyttää kivalle kesäaikaan keskipäivällä ja keskellä viikkoa, mutta kun sitä katselee, niin ainakin itsellä on sen verran alkoholistigeeniä, että ymmärrän tunteen, että kaikki happening on juuri tuolla - että pitää istuskella kahviloissa ja ravintoloissa ollakseen tapahtumien keskipisteessä. Muistan Mikkelissä asumisen ajoilta niiiiiiin monta tyyppiä, joiden piti päivystää milloin missäkin baarissa tai kahvilassa vain ollakseen perillä kaikesta, mutta sittemmin elämä on hieman ajanut ohi... Toivottavasti tuo houkutteleva torin alue ei synnytä uutta maleksijasukupolvea, nyt kun olemme niin hyvin saaneet nämä teinit pysymään kotona netin äärellä ;) Mielestäni on mahtava juttu, että Mikkelin keskustaa kehitetään noin. Toivottavasti Mikkeli kehittää itseään muutenkin, niin että kaupunkiin tulee rahaa - sillä, että siellä myydään kahvia ja pullaa ja kaljaa sulle-mulle, ei tehdä niitä isoja rahoja.
Olisin voinut tietenkin tehdä syvempää tutkimusta Mikkelin keskustan alueella, mutta kovasti ahdisti jo pikainenkin pyrähdys, kun joka toinen vastaantulija on enemmän tai vähemmän tuttu. Tulee vain sellainen aikakoneolo, että itselle olisi tapahtunut kaikkea, ja sitten palaisi menneisyyteen, ja kaikki on niin kuin ennenkin, mikään ei ole muuttunut.
Juu, ei ole Mikkeli enää mun koti. Sen huomaa siitä, kun katsoo monia "mikkeliläisiä" juttuja ulkopuolisen silmin, pitää niitä outoina ja jopa hölmöinä juttuina, eikä enää ymmärrä. Ei ole kyllä Lahtikaan, mun koti siis, enkähän mä nyt voi sanoa kovin pitkälle päässeeni, vaivaiset 130 kilometriä. (Mutta mun kotiovelta on vain puolitoista tuntia kentälle... se on ollennaista ;) ) Mut joo, miä oon Mikkelistä.
tiistai 7. kesäkuuta 2011
Matkalla Krabiin 1/3
Thaimaa hieman ennen joulua 2010 valiutui lomapaikakseni matkaseuran vuoksi, koska treffit piti tehdä "sille suunnalle". En ollut koskaan aiemmin ollut siellä, enkä voi sanoa, että olisin suuresti kovin himoinnutkaan sinne, koska minulla nyt vain sattui olemaan aika tiukka mielipide siitä, minkätyyppiset ihmiset (miehet) siellä käyvät, joten en koko hommaa nostanut kovin korkealle.
Koska minulla olisi ollut melkein kuukausi joululomaa (tai no, ainahan mulla on lomaa tai ikinä ei ole), niin alkuperäinen suunnitelmani oli, että Thaimaan jälkeen menen Balille, siitä Australiaan, siitä Havaijille, sieltä Chicagoon... No, se matka olisi maksanut sen 3000 euroa Chicagoon asti, eikä sitten olisi vielä ollut edes kotimatkaa varattuna. Ja jotenkin vaan hieman sumentui nuo maailman mittasuhteet, että miten pitkästi mistäkin on mihinkin-- ;) Miten sitä pystyy hahmottamaankaan, ei mitenkään. Mutta olisi tuollainen maailmanympärysmatka ollut ihan ajallisesti toteutettavissa, tein siitä aika tarkankin suunnitelman.
Pelkät lennot tuohon aikaan Helsingistä Krabiin olivat aika kalliit, päälle 700 euroa. Lennot otin Travellinkin kautta. Lennot minulla olivat Kööpenhaminan kautta Bangkokin Suvarnabhumin kentälle, jossa minulla oli tärät matkaseurani kanssa. Kööpenhaminan kentällä yritin vielä viime hetkellä naputella töitä, mutta Kööpenhaminassa ei ollutkaan ilmaista langatonta verkkoa - maksullinen Boingo kyllä löytyi, mutten muistanut luomani tilin salasanaa - no, jotenkin kummasti sain sen toimimaan Skypen kautta niin, että Boingo veloitti Skypen saldoani. Muuten tuo Boingo on oikein näppärä tapa saada nettiyhteys lentokentillä, mutta hinnoissa on aikamoisia eroja riippuen maasta. Kööpenhaminan kenttä on minulle ennestään todella tuttu, siellä on tullut vietettyä aikaa enemmältikin, ja siellä on mielestäni todella hyvät ostosmahdollisuudet. Koska pakkailu jäi työkiireiden vuoksi viime tinkaan, unohdin tietenkin hakea varastosta minkäänlaisia kevyempiä kenkiä lukuunottamatta 8 sentin korolla varustettua juhlakenkää, joten kävin läpi jokaisen Kööpenhaminen kentän kenkäkaupan löytääkseni edes jonkinlaista kenkää, josta varpaat näkyisivät, mutta kevyin vaihtoehto, mihin kenttä tällä kertaa kykeni, oli musta avokas. Ostoslistalla Thaimaassa oli siis ensimmäisenä mitä tahansa kevyempää kenkää - ensimmäiset askeleet Thaimaan hiekoilla otin nimittäin kuitenkin kunnon talvikengissä - en edes siinä avokkaassa.
Krabin lentokenttä oli "pieni ja nopea", ja kentältä oli kuljetus hotellille Ao Nangiin, tai oikeastaan vasta hotellille vievään venerantaan. Eli taksit veivät Ao Nangin kylän lähellä olevaan rantaan, joka oli täynnä longtail- veneitä, joihin minäkin kiipesin talvikenkineni, matkalaukut nostettiin korkean reunan yli ja sitten vain menoksi.
Hotelliksi oli valittu tarkoituksella hieman parempi hotelli täydelliseen pikarentoutumiseen, niin ettei mikään voi - ainakaan hotellin suhteen - mennä vikaan. Hotellimme oli siis Centara Grand Beach Resort.
Vitsailin matkalla, että hotelli on jossain saarella, mistä ei päästä pois.
Juu, ei se voi olla.
Oli se.
Tai ei saarella, mutta sellaisessa vuorien eristämässä "kolossa", jonne tosiaan pääsi vain veneellä!
Hotellihuoneet olivat erillisiä 2-3 kerroksisia taloja, joissa oli huoneistot. Huoneistossa oli todella kaunis kylpyhuone, jossa oli aika fiksu systeemi - myös kylpyhuoneen puolelle avautuvat ovet, niin että saattoi pukeutua kylpyhuoneen puolella. Kaikissa asunnoissa oli omat isot parvekkeet, joissa oli kaksi eri osaa - auringonottoon ja varjossa oleiluun. Lisäksi hotellilla oli myös huviloita, jotka olivat allasalueen reunalla. Hotellilla oli oma, upea, yksityinen hiekkarantansa, jolla oli pituutta 500 metriä, 3 ruokaravintolaa (intialainen oli todella hyvä, nam, vieläkin ajattelen) ja 2 baaria (rannassa ja sisällä diskotyylinen paikka) sekä hieno allasalue. Asiakkaat ainakin tuohon aikaan olivat hieman vanhempia pariskuntia - lapsiperheitä oli todella vähän.
Olin tuonut tuliaisina kaikenlaisia suomiherkkuja, kuten Turun sinappia, tiettyjä tulisia maustesekoituksia, mitä ei saa mistään muualta maailmasta (!), suklaata ja ruisleipää. Purimme ne ja
lähdimme etsimään ruokapaikkoja Ao Nangin kylästä, joka oli noin kilometrin, puolentoista päässä hotellistamme. Hotellilta oli venekuljetus tiettyinä aikoina samaan rantaan, mistä lähdimme, tai sitten jos rannassa sattui olemaan freelancer-kuljetus, niin siitä voi sitten itse maksaa, ja vene vei minne halusi. No, pääsihän sieltä sitten muutenkin pois, nimittäin lähes kohtisuoraan nousevaa polkua vuoren yli - kyllähän sekin testattiin muutamaan kertaan, mutta syke nousi jo ensimmäisen 50 metrin jälkeen ihan mielettömäksi, ja hiki virtasi ihan solkenaan naamasta ja koko vartalosta. Polku oli paitsi ihan polkupolkua niin myös laudoista rakennettuja rappusia, joissa oli toisinaan haastavia välikköjä. Eli jos pisti ykköset niskaansa ja lähti kylille pyörimään sitä kautta, niin lopputulosa Ao Nangissa oli vähemmän hehkeä.
Kun palasimme hotellille ensimmäisen illan jälkeen, niin shutdown service oli käynyt avaamassa sängyn, mutta jättänyt roskapussin lattialle. Ihmettelin hieman. Sitten sain aivan mielettömän hepulin. Joki oli puraissut Fazerin sinistä niin kuin näkkäriä, puolen siitä suklaalevystä, ja hampaanjäljet olivat näkyvissä. Etsin muita tuomiani herkkuja - kaikki oli poissa! Tartuin saman tien puhelimeen miettimättä sen enempää. Normaalisti olen itse rauhallisuus, mutta nyt huusin suoraan puhelimeen ensin hotellin respaan ja sitten hotellin managerille, että joku perkele ("fucker" englanniksi ;) ) on käynyt meidän huoneessamme ja vienyt kaikki meidän herkut! Hotellin manageri sanoi, että se on varmaan ollut apina! Minä vain huusin, että ei se mikään apina ole, ei mikään apina tee tällaista!! No, rauhotuin vähän, ja hotellin manageri tuli huoneeseemme katsomaan tilannetta. Sitten tajusin, että roskapussi, joka oli huoneessa, oli jätetty sinne tarkoituksella, että näkisimme, mitä siellä oli tapahtunut. Jopa sinappituubi oli purtu ja puristettu tyhjäksi. Ihan jokikinen maustepussi oli tyhjennetty, ja kaikki karkit syöty. Myös minibaarin suolaiset ja makeat herkut oli syöty.
Lähdettyämme apinat olivat tulleet parvekkeen kautta huoneeseemme ja dyykanneet kaiken mahdollisen. Parvekkeen ovi oli ollut kiinni, muttei lukossa, ja apinat osasivat avata oven! Huonepalvelu oli tullut illalla avamaan sänkyjä, nähnyt hävityksen ja siivonnut huoneemme, muttei ollut jättänyt mitään viestiä siitä huoneeseemme.
Vähänkö ärsytti!
Kerran paluumatkalla kävellessämme takaisin hotellille pitkin vuoristopolkua turistit olivat ihmettelemässä ja kuvaamassa "ihania" apinoita polun alkupäässä. Olin juuri ostanut iltapalaa hotellille, ja kannoin ostoksiani muovipussissa. Yksi ison kissan kokoinen apina hyppäsi olkapäälle ja toinen astui jalkani päälle ja repi inhottavilla kynsillään auki muovipussini, vei sieltä kaikki herkut ja lisäksi kamerani. Ei ollut mitään toivoakaan enää saada niitä takaisin, kun nuo ällöttävät otukset pomppivat puihin karkuun! Huusin ihan suoraa huutoa, ja huidoin idioottiapinoita sateenvarjollani. Olin ihan niin täynnä niitä inhottavia otuksia!
Matkaseurani joutui palaamaan töihin vielä ennen joulua, joten jatkoin siitä yksin Ao Nangin kautta Phuketiin - kirjoitan siitä myöhemmin lisää. Sitä ennen kuitenkin kerron Ao Nangista ja Krabista, ja mitä teimme siellä - ylläri ylläri - lähinnä ravintoloiden ja ruuan suhteen. Leia Mais…
maanantai 6. kesäkuuta 2011
Istanbul, elokuu 2010
Voitin viime kesänä Etelän Suomen Sanomien kirjoituskilpailussa kahden hengen pitkän viikonlopun Istanbuliin, lennot ja yön kolmen tähden hotellissa. Käyttöaikaa matkalle oli toukokuusta elokuun loppuun, mutta kiirehän sen matkan tunkemisessa tuli heti elokuun alkuun ennen koulujen alkua, koska matkaseurani oli kuitenkin itsetuotettu koululainen.
Etlari järjesti kaikki lennoista hotelleihin, ja sain tiedot ja lipun kotiin. Finnair lensi ainakin tuolloin Istanbuliin suoraan, muttei joka päivä - tällä hetkellä en tiedä, miten lentelee. Lentokentällä meillä oli kaksi suomalaista opasta vastasta kyltteineen kaikkineen, ja sitten pääsimme taksiin, joka vei meidät hotellille, Lady Dianaan. Koska en ikinä itse käy missään pakettimatkoilla, niin tuollainen opastus suomeksi kertoen kaupungin olennaisuuksia taksimatkan aikana oli aikamoista luksusta minulle. Hotellin muista huoneista en tiedä, kun en hotellia itse valinnut, mutta ainakin meidän huoneemme oli niin pieni, että kun sinne vei matkalaukun, niin jostain piti aina hyppiä yli. Kylkeä uskalsin kääntää juuri ja juuri kapeassa sängyssä, ja sänky oli lisäksi mielettömän lyhyt. Hotellissa oli nopea nettiyhteys, jonka avulla pystyin naputtelemaan töitä iltaisin.Samalla kadulla oli hotellia vieri vieressä, sekä ketjuhotelleja että paikallisia hotelleja, joten varmastikaan ilman yöpaikkaa ei jää.
Oppailta saimme Istanbulin kartan, ja lähdimme vain kävelemään umpimähkään johonkin huomaten olevamme keskellä Sultanahmetin kaupunginosaa, ja monet suosituimmista nähtävyyksistä olivat ihan kävelymatkan päässä. Hengailimme paljon läheisessä Sultan Ahmetin puistossa, joka tuolloin elokuussa oli täynnä lomailevia saudiperheitä. Puistossa oli mukavaa, siistiä, kauniita istutuksia ja suihkulähteitä. Paikasta toiseen siirryimme ihan jalan tai rautiotievaunulla, joka liikkui aika selkeästi toiseen suuntaan ja toiseen suuntaan - poletteja, joilla pääsi laiturialueelle voi ostaa automaateista tai myyntitiskeiltä. (Paikoista, joissa luki "Jeton").
Ruuan suhteen meillä ei ollut suurempia intohimoja - söimme silloin kun oli nälkä, ja taisi mennä melko pitkälti kebab ja pasta -linjalla. Söimme aamuisin runsaan aamupalan hotellin katolla, josta oli mieletön näkymä kaupunkiin (mitään muuta ei olisi oikeastaan tarvinnutkaan) - aamupalalla oli erilaisia ihania juustoja (hieman fetajuuston kaltaista, muttei niin kirpeää), hedelmiä ja rasvaisia suolaisia ja makeita leivonnaisia.
Yhtenä iltana eksyimme Galata Bridge - sillan alle, joka on täynnä kalaravintoloita. Ravintola toisen vieressä, ja käytännössä on mahdotonta kävellä ensimmäistä pidemmälle, koska ravintoloiden sisäänheittäjät halusivat ehdottomasti repiä meidät katsomaan juuri heidän ruokalistaansa. Ehkä jossain muussa ajassa ja pituudessani olisin ollut todella innostunut nelikymppisten karvaisten, hikisten pikkumiesten käsiini tunkemista käyntikorteista ja puhelinnumeroista ja ehdotuksista lähteä joihinkin "bileisiin" heidän työiltansa jälkeen, mutta... mutta ei. Kiitos, ei. No, ruuat olivat mahtavia, varmasti tuoreita, mutta ainakin tuossa sijainnissa todella, todella kalliita - Suomen hintojen tasossa. Mitään suurta ruokaelämystä en kuitenkaan päässyt kokemaan, ja vaikka olinkin nyt reissussa ihan pikkutyttöseurassa, niin harvoissa ravintoloissa oli minkäänlaista viinilistaa.
Unet Istanbulissa jäivät vähille - siitä huolehti minareettien rukouskäskyjen aamun todella aikainen ölinä, varsinkin, kun lähin ölinäkauitin sattui olemaan hotelliamme vastapäätä.
Valitettavasti Istanbulin suhteen olen hieman tylsä ja hieman juntti. Ostosten suhteen pidättäydyin helposti kannettavassa pikkukrääsässä; värikkäästi kirjoitussa kangasesineissä ja pannualusissa, joista kylläkin sai hyviä ja halpoja tuliaisia. Tokihan kaikki lamput, lasiesineet ja matot olivat todella upeita, ja värimaailma oli juuri siitä, mistä pidän, mutta tällä kertaa ostoslistallani ei ollut mitään sellaista ja matkan budjettikin oli periaatteessa muutama sata euroa meille molemmille. Mausteita ostin hieman, mutta niidenkään suhteen ei ollut mitään maata järisyttävää. En vain pysty mitenkään sietämään päälle tulevia kaupustelijoita, ja pidän siitä, että hinnat ovat jo valmiiksi hyvät - en jaksa hieroa kauppoja ja tinkiä. Toki jotenkin tiedostin, että jossakin turistialueiden ulkopuolella olisi löytynyt upeita ostoskeskuksia ja varmasti myös halpoja vaatteita, mutta tavallaan koko Istanbulin reissu pöllähti eteen niin yllättäen, etten oikeastaan osannut suunnitella etukäteen. Yhdessä katetussa basaarissa kävin, ja melkein juoksin karkuun. Mitään maksettua nähtävyyttä emme käyneet katsomassa, koska joka paikkaan oli jo aamusta (elokuun alku siis) niin järkyttävä jono, ja olen maailman huonoin jonottaja.
sunnuntai 5. kesäkuuta 2011
Back in action
Tämä matkustusblogini on ollut naftaliinissa jonkun aikaa - muilta kiireiltä, jotka eivät todellakaan ole helpottaneet, ja siltä pyhältä ajatukselta, että siirtäisin vanhoista muistiinpanoistani ja ties mistä tiedot tänne yhteen paikkaan. Pyhä ajatus on nyt kuopattu. Ehkä. Toivon näes, että maailma on hieman mennyt eteenpäin tässä vuodenkin aikana, hinnat ovat nousseet tai laskeneet, rakennuksia on rakennettu, reittejä muutettu - ja joku toinen on ystävällisesti muistanut päivittää tärkeitä tietoja jonnekin Internetsin syöveriin.
Mutta olipa hauska kuitenkin kirjautua tänne ja katsoa, mitä olen kirjoittanut - monesta jutusta en edes enää tunnista itseäni. Positiivista - minäkin olen siis kasvanut? Mutta olkoon. Matkablogina tämä tulee pysymään, joten jos ei muistella, suunnitella, tai olla reissun päällä, tai muuten merkittävissä tilanteissa, niin pysymme hiljaa.
Tässä vuoden aikana olen toki ehtinyt kaikenlaista. Vuosi sitten Shanghaissa, jota aion vielä tökkiä hieman Internetsin avustuksella päivitettyyn olotilaan, elokuussa eksoottisessa Naantalissa ja Istanbulissa, joita aion myös hieman repiä auki, jouluna Thaimaassa, ja tässä keväällä vielä niinkin jännittävissä paikoissa kuin Tukholmassa ja Oulussa, joista aion myöskin hieman valottaa ainakin jälkimmäistä. Nämä siis naputtelen - käsi sydämellä - tänne yhden päivän sisällä, joka lienee tänään tai mañana ;)
Kesälle on ollut suunnitelmia jo jonkun aikaa, mutta niistä kirjoitan sitten sitä mukaa kun kesä etenee. Sen verran nyt kuitenkin paljastan, että minulla on työn alla (siis normaalien töiden lisäksi) kolme kirjoitusprojektia, joihin haluan saada hieman etäisyyttä, ja ajattelin heittää sitä etäisyyttä muutaman tuhat kilometriä.
Kieliopintojen suhteen takana on 2 vuotta mandariinikiinan opiskelua. Kirjoittamista olen hieman prepannut, lukeminen sujuu hitaasti eikä aina kovin varmastikaan, mutta ääntäminen ja lauseenmuodostus eli puhuminen ovat parantuneet kohisten, ja siitä saa suurimman kunnian kylläkin loistava opettajani Mai! Olin hämmästänyt siitä, että ainakaan Helsingin yliopistossa ei ollut mahdollisuuta opiskella varsinaisesti kiinaa, vaan sinne haetaan opiskelmaan Aasian ja Afrikan kieliä ja kulttuureja, joista yksi on sitten Kiinan kieli ja kulttuuri (korjatkaa jos olen väärässä, mutta tällaisen käsityksen sain). Tämän tiedän siitä, että laitoin hakupaperia menemään kyseiseen paikkaan, mutta pääsykoepäivä meni hieman ohi... (aina ei voi ehtiä). No, vielä on toinen juttu tuon suhteen tiedossa. En näes pysty vain mitenkään lopettamaan itseni ja taitojeni kehittämistä - olkoonkin sitten, että mitään täältä ei mukaansa saa, ja tällä urheilun määrällä ruumiskaan ei ole kovin kaunis.